Aulis ja minä

Eilisen asu edustaa aika pitkälti arkivaatetustani parin viimeisen viikon aikana. Sortsit ja kevyesti ryppyinen pusero.
Kuvat sen sijaan juhlistavat sitä, että minä ja Aulis olemme löytäneet toisemme uudestaan.



Aulis on kolme vuotta sitten kirpputorilta ostettu nahkapalalaukku, jonka kanssa olimme pitkään erottamattomat. Nimensä se sai löystyneiden lukkojen aiheuttamasta auliista käytöksestään. Olen kuitenkin huomannut, että laukku ei aukeile itsestään, jos jättää joko MacBookin, pari turhaa muistiinpanokansiota, sarjakuvat tai muutaman tenttikirjan kotiin.

Laukku siis suorastaan pakottaa elämään kevyemmin.
Kuka tarvitsee dr. Philiä kun on Aulis?

Haalareissa

Ymmärsin viime viikolla eläväni autuasta aikaa. Vuosi sitten en olisi voinut kuvitella vetäväni sortseja tai mitään sortsipituista jalkaani ilman sukkahousuja. Jostain syystä ennen kahtatoista ikävuotta alkanut reisikompleksini on päättänyt hellittää, enkä enää jaksa välittää. Yhtään.

Odotan sitä hetkeä, kun menetän viimeiset itsetietoisuuteni rippeet ja alan jututtaa tosi tv -kilpailijoita kadulla tai motkottaa kovaan ääneen hitaasti liikkuvissa kassajonoissa.
Pyydän anteeksi näin etukäteen.




P.S. Onko Betty Ford -klinikalla hoito-ohjelmaa rusettipantanarkkareille?

Lula Magazine, kevät 2010

Lula Magazine on ainoa muotilehti, jonka jokaisen numeron säilyn visusti kirjahyllyn paraatipaikalle. Se on myös ainoa muotilehti, jonka jokaisen numeron jaksaa lukea hiirenkorville.
Kevään 2010 numero ei ollut samanlainen napakymppi kuin viime syksyn, mutta palaan silti miltei päivittäin samoille aukeamille.



kuvat the fashion spot
Kuka ei arvostaisi editorialia, jossa mallit on puettu Mansikka Marjan hahmoiksi?

edit. Lehden tuoreimman numeron voi myös voittaa omakseen Prefectan arvonnassa! Osallistumisaika päättyy 23.5.

Keltainen sydän kalpea

Kiitos tuhannesti ihanista kommenteistanne eiliseen merkintääni! On ihana tietää, että teitä kalpeita ja kalpeudestaan pitäviä tyttöjä on olemassa.
Saitte omat pale acceptance -tunteeni nousemaan sen verran pintaan, että vedin tänään päälleni väriä, jota minua on kielletty käyttämästä vaaleuteni takia. Keltaista.

Muistakaa siis, että oma luonnollinen ihonväri ei ole este. Se on aina kaunis.
Vaikka muut yrittäisivät väittää mitä.

Aamun paras uutinen

Flow-festivalin tämän vuoden kattauksen nähtyäni olin varma, ettei tämän kesän keikkatarjonta voisi enää parantua. Olin väärässä.
Tiketin uutiskirjeen mukaan maailman paras kanadalaisyhtye, Arcade Fire, on tulossa Suomeen 28. kesäkuuta.

Hepeneostokset taitavat jäädä kesäkuukausina nollille, kun kassavarannot hupenevat onnellisesti keikkalippuihin. Ja hyvä niin. Näissä tapauksissa immateriaaliset elämykset hakkaavat aina tavaran.

Ylpeä pakastekalkkuna

En ole koskaan ruskettunut.

Ihoni sävy on luonnostaan hyvin vaalea, ja olen perinyt äitini puolelta aurinkoallergian. Mikä tarkoittaa sitä, että ihoni peittyy rannalla loikoilun jälkeen kauniin kullanruskean pinnan sijaan sammakonkutua muistuttavilla punaisilla rakkuloilla. Muistan kuinka teini-ikäisenä tunsin itseni vampyyriksi läträtessäni supersuojakertoimella siunatuilla aurinkovoitella ja luikkiessani varjoissa ystävieni palvoessa aurinkoa. Häpesin valkoisia raajojani 14-vuotiaan kiihkolla.

Auringon ottaminen on epätrendikästä ja kalpeudesta on povattu uutta rusketusta vuosikausia. Silti ihmiset kitisevät loputtomasti liian vaaleasta ihostaan ja naistenlehtien kauneuskonsultit komentavat tiukkaan sävyyn vetämään purkkirusketusta suonikohjujen peitoksi. Luonnostaan kalpeat ihmiset ovat vapaata riistaa, joille saa vapaasti huomautella asiasta ja suositella ihon tummentamista muutamalla asteella. Ihan vaan esteettisistä syistä.

Paskat.
Kalpeus on kaukana länsimaisesta kauneusideaalista, mutta se on osa minua. Ruskettunut iho sopii monille, mutta en haluaisi olla yhtään tämän paahtuneempi. Aion tänäkin kesänä läträtä supersuojakertoimilla, luikkia varjoissa ja flauntata surutta kalpeita raajojani. En ymmärrä minkä takia kaikki ihmiset pitäisi runnoa puoliväkisin saman muotin läpi. Minusta kauneus on moninaisuutta, jossa on tilaa kaikille.
Myös meille pakastekalkkunoille.

Villaa ylle

Lämpömittari on näyttää astetta vajaa hellelukemaa. Ja minä istun sisällä haaveilemassa paksuista ja pehmeistä neulemekoista.
Syytän kaikesta kuumehoureiden sijaan Minna Parikkaa.


Ensi syksyn malliston neulemekkossa yhdistyvät kaikki piirteet, joita rakastan eniten. Järjettömän suuri rusetti, sievä napitus, pussihihat ja sinisyys. Se näyttää vaatteelta, johon voi pujahtaa vilpoisina aamuina, vetäistä jalkaan sukkahousut ja näyttää pakottavasta väsymyksestä huolimatta skarpilta. Täydellinen luottomekko, siis.

Opiskelijabudjetti ei välttämättä anna myöten designille, mutta ainakin mekkoa voi käydä syksyn tullen hiplaamassa. Suomessa ja kotimaisista materiaaleista valmistettu vaate olisi investointi, josta saisi kaupan päälle hyvän mielen.
Joka kirjaimellisesti lämmittäisi vuosikausia.

Kuumeilua kukkakuosissa

Sää lämpeni, minä sairastuin käsittämättömään kuumetautiin päivää ennen tenttiä. Kuulen mielessäni kuinka jossain suuremman voiman edustajat nauravat partoihinsa.
Uskaltauduin kuitenkin lyhyelle iltakävelylle vielä lyhyemmässä mekossa.


Minimekko kuoriutui viime viikolla brittiläisen pikkumerkin Miss Patinan minulle lähtettämästä paketista. Flanellimaisesta puuvillasta tehty mekko on niin pehmeä, että harkitsen vakavasti nukkuvani se päällä. Ja luultavasti nukunkin, jos kuume nousee enää yhtään ja menetän kykyni riisuutua.

Kaipaan kipeästi teetä ja sympatiaa.
Huomenna on uusi päivä.

Suoraan liukuhihnalta

Inspiraationi vaatetuksen suhteen on ollut viime päivinä aika nollassa. Syytän sekä lähtestyviä tenttejä että yleistä henkistä krapulatilaa.
Onneksi tylsiin päiviin on keksitty täydellisiä tylsäilyvaatteita. Kuten mustia kynähameita.


Olen oppinut vasta viimeisen vuoden aikana arvostamaan kynähameen helppoutta. Sen kanssa symbioosissa eläminen on kuin olisi hypännyt siihen Jetsonit-sarjasta tuttuun tulevaisuuteen, jossa kaikki arkiaskareet hoidetaan liukuhihnalle kiipeämällä. Hame, pusero, korot, menoksi.

Olisipa siivoaminen yhtä vaivatonta.


...



Day 16 - A song that makes you laugh



Day 17 - Your favorite song at this time last year

Kesäkaveri

Mekkoa ei ole vielä silitetty ja sen saisi muhkeammaksi tyllillä. Mutta minusta se on täydellinen jo nyt.
Vähempään ei pidäkään tyytyä, ei edes vintagea ostaessaan.

Pieni pala sinistä taivasta

Olen huomannut, että kun pienistä ongelmista avautuu ne ratkeavat itsestään.
Tai sitten kevät on parempi sesonki kesämekkojen metsästykseen kuin loppusyksy. Olen joka tapauksessa hyvin onnellinen tuore äiti, jonka vaatehankintalistassa ei ole enää yhtäkään kohtaa jäljellä.


Ja lapsi on:
1. puuvillaa
2. 1950-luvulta
3. vaalensininen
4. juuri oikean kokoinen ja pituinen


Parempia kuvia illalla. Ehkä.
Jos jossain vaiheessa kyllästyn pyörähtelemään peilin edessä.

Viidestoista päivä

Day 15 - A song that you listen to when you’re sad

Kriisistä trenssiin

En ole koskaan ollut trenssi-ihmisiä. Olen fiilistellyt niitä muiden päällä, mutta olen tuntenut itseni hiekanruskeassa trenssissä skarpin sijaan kulahtaneeksi.
Lisäksi väri muistuttaa minua ikävästi niistä tuhmista sedistä, joista äiti pienenä varoitti.


Katsottuani YLE Teemalta jokin aika sitten elokuvan Cherbourgin sateenvarjot minuun iski kuitenkin akuutti trenssinkaipuu. Syytän tästä kaikesta jumalaisen kaunista Catherine Deneuve'ta ja technicolor-värejä, jotka saavat jähmeimmänkin tyypin pään pyörälle.

Kaivoin oman takkini naftaliinista ja olen viime viikkojen aikana sovitellut sitä ujosti muiden vaatteideni kanssa. Hiekanruskea väri ei enää pelota, mutta tuntuu edelleen vieraalta. Mitä pirua sen seuraksi pitäisi oikein pukea? Tähän mennessä olen uskaltautunut kokeilemaan lähinnä mustaa ja vanhaa kunnon tricoloria. (Jota, rehellisyyden nimissä, kokeilen aina ihan kaiken kanssa.)

Onneksi näitä asioita ei enää tarvitse miettiä itse, vaan voi aina kysyä neuvoa herra internetiltä. Pikaisen katumuotisivukierroksen jälkeen tiedän, että trenssiin sopii ainakin kermanvalkoinen, eri sävyiset ruskeat, harmaa, pinkki ja turkoosi.
Niin, ja ne sateenvarjot.



kuvat vanessa jackman, the vintage valley
fashion smoothie, copenhagen streetstyle

(Melkein) sortsikeli

Vappu oli ja meni.
Tapasin monta söpöä tyttöä, söin hyvää sushia ja palelin Kaivopuistossa noin parikymmentä minuuttia ennen kuin vaadin päästä sisätiloihin kahville.
(Olen kuulemma vapun Roope Ankka siinä vanhanajan Barksilaisessa "minä vihaan vappua ja vappu vihaa minua" -hengessä.)

Ironista kyllä, tänään aurinko paistaa ja on lämmintä. Niin lämmintä, että voi huoletta vetää sortsit jalkaan - ainakin jos niiden alle pukee sadan denierin sukkahousut.



(Vastentahtoinen valokuvaaja jaksoi ottaa juuri ja juuri kuvan - uuden lelunsa edessä.
Katsoin parhaaksi paeta teknologiaryöpytystä makuukammarin puolelle.)
Tilasin sortsini kirjaimellisesti vuoden harkinnan jälkeen Tara Starletilta alennuskoodin innostamana. Enkä totta puhuen ole täysin vakuuttunut kannattiko.
Lantiolta juuri ja juuri sopivissa pöksyissä on seitsemisen senttiä tyhjää tilaa vyötärön kohdalla. Mahdollisia muokkaustoimenpiteitä pähkäillessäni mietin jälleen kerran kenelle pirulle vaatteita oikein suunnitellaan.

Poikamaisessa vartalossa ei ole mitään vikaa, mutta tyly tototuus on että suurimmalla osalla hameväestä on jonkinlainen ero vyötärön ja lantion mittojen välillä. Enkä rehellisesti sanoen tiedä yhtäkään naista, jolle selästä ikävästi pussittavat alaosat eivät olisi ongelma.

Nykymitoitusta hieman rukkaamalla elämä helpottuisi kummasti.
Ainakin meidän kroonisten käsityöfoobikkojen osalta.

...

Day 11 - A song that describes you


Day 12 - A song from your favorite album



Day 13 - A song that you listen to when you’re angry





Day 14 - A song that you listen to when you’re happy